Warning: array_rand(): Second argument has to be between 1 and the number of elements in the array in /var/www/lendemaindeveille/data/www/whspr.me/wp-content/plugins/oc-link-indexer/indexer.php on line 47
Warning: Invalid argument supplied for foreach() in /var/www/lendemaindeveille/data/www/whspr.me/wp-content/plugins/oc-link-indexer/indexer.php on line 80
Maaliskuun 2019 numerossamme meillä oli ilo oppia, kuinka Emily Colang -niminen nainen muuttui normaalista teini -ikäisestä viettämään loppuelämänsä pyörätuolissa. Tässä'hänen tarinansa omin sanoin.
Kuva: Nathan Dugan
"Muistaakseni tatuoinnit ovat kiehtoneet minua. Olin tatuointikaupassa, kun olin noin kahdeksan tai yhdeksän, katselin salamalevyjen läpi ja tiesin, että halusin peittää ne jonakin päivänä. Otin ensimmäisen tatuointini 18 -vuotissyntymäpäiväni aamuna. Magnolia rinnassani tyttärentyttärelleni, joka kuoli lapsena (se on hänen syntymäkukkansa). Seuraavan elämäni vuoden aikana keräsin muutaman tatuoinnin siellä täällä, mutta se pidätettiin. Uudenvuoden 2014 aikana jouduin auto -onnettomuuteen. Onnettomuus, joka muuttaisi niin monien ihmisten elämän, myös minä. Olimme teini -ikäisiä, oli uudenvuodenaatto ja juotiin. Sain puhelun, jossa sanottiin, että ystävämme loukkaantui ja tarvitsi apuamme. Neljä meistä ei epäröinyt. Hyppäsimme autoon ja menimme auttamaan apua tarvitsevaa ystäväämme. Valitettavasti emme koskaan saaneet tätä mahdollisuutta. Kello oli 3.00 uudenvuodenpäivänä, tiet olivat kasteisia ja sumu paksu. Seuraavaksi tiesin, että olimme törmänneet puuhun nopeudella 60 mph. Olin kuljettajan takana ja ystäväni James istui vieressäni. Katsoin ja itkin avuttomasti, kun hän veti viimeisen henkäyksensä. Seuraavaksi muistan, että minut vedetään ulos autosta ja herään koomaan ja siitä pois viikon ajan. Seuraavat kaksi kuukautta sairaala oli kotini. Minulla oli lukemattomia luunmurtumia, maksani repeytyi, virtsaputkeni repesi munuaistani, pernani puhkesi (jonka he poistivat), he irrottivat pienen ja paksusuolenni ja selkäytimeni repeytyivät – siksi kerron tämän tarina. Kun he lopulta ottivat hengitysputkeni ulos, tajusin, etten tunne jalkojani. Lääkärit ilmoittivat minulle, että olen nyt halvaantunut vyötäröstä alaspäin. En pystynyt kävelemään, seisomaan, istumaan, kääntymään sängyssä tai edes menemään vessaan yksin. En ole koskaan tuntenut itseäni näin toivottomaksi. Seuraavat pari vuotta elämästäni kuluivat oppimalla huolehtimaan itsestäni ja miten elää riippumatta muista. Menisin päivälliselle tai ostoksille ja huomasin kaikkien tuijottavan minua. Tiesin, että he tuijottivat pyörätuoliani, ja se sai minut tuntemaan oloni kamalaksi. Päätin värjätä hiukseni kirkkaan vaaleanpunaiseksi ja violetiksi antaakseni ihmisille jotain muuta kuin tuolini. Ja koko tämän ajan, en koskaan lopettanut tatuointia. Tässä vaiheessa minulla oli kaksi täyttä hihaa ja jalat olivat melkein peitossa. Minua kohdeltiin jo eri tavalla tilanteeni vuoksi, joten päätin tatuoida kädet ja kurkun. En ole koskaan katunut sitä. Tatuoinnit ovat asioita, joista olen aina ollut intohimoinen. Rakastan tatuointien esteettisyyttä, arvostan niiden takana olevaa historiaa, eikä minulla ole mitään muuta kuin kunnioitan tatuoijia ja yhteisöä, josta olen tullut osa."